Luomisen ja luopumisen tuskaa

Saanko vähän avautua? Jos mielestäsi en, ei kannata lukea eteenpäin, sillä avaudun vähän (vain vähän!) kuitenkin. Aluksi mainittakoon, että nyt on ollut taas vaikea viikko. Olen ollut väsynyt ja kipeä. Tuntuu etten saa mitään aikaiseksi, kunhan vain olen ja nukun, odotan parempaa päivää ja yritän saada jotain aikaan. Harvassa on olleet ilon aiheet, tiukassa hymy ja hyvä mieli. On toki niihinkin syitä löytynyt, onhan tässä saatu myös erittäin hyviäkin uutisia.

FIMO-massa -askarteluja

Nuorimmaiseni on myös ollut kipeä jo muutaman päivän. Olemme yrittäneet kuluttaa aikaa mm. askartelemalla. Eilen illalla teimme FIMO-massakokeiluja ja saimme ne jopa kovetettua uunissa saman tien. Minä tein pieniä sydämiä kaulimalla taikinaa ja irrottamalla sydämet pienenpienellä piparimuotilla. Tein sydämiin myös reiät, jotta niitä voi laittaa vaikka korttiin tai pakettiin koristeeksi. Tai sitten ne jää taas jemmaan johonkin laatikkoon, kun unohdan ne...

Pari kertaa ollaan lasten kanssa myös saatu leivottua, mustikkapiirakkaa ja ihania sämpylöitä. Seuraavaksi taidamme kuulkaas leipoa pullaa!

Otsikossa mainittua luomisen tuskaa olen kokenut parisen viikkoa. Heti kun sain toimitettua edelliset kaksi tilaustyötä päiväkotiin, tuntui olo niin tyhjältä. Yksi, se suurin, työ oli kuitenkin kesken. Ja on edelleen. Aluksi tuntui hyvältä ajatukselta pitää pieni luova tauko, mutta tauko vain venyi ja venyi. Työ venyi tarvikkeineen eteisessä. Ja siellä ne venyy edelleen. Silloin kun luovuus katoaa, sitä ei väkisin saa palaamaan. Minun luovuuteni tuntui katoavan pari viikkoa sitten ihan mitättömään juttuun: miesten (varmaan omasta mielestä fiksuihin ;) ) ajatuksiin ja ehdotuksiin, kun ääneen mietin, mitä työhön lisäisin. Olisi kannattanut olla kysymättä, sillä en ole niistä mielikuvista päässyt irti. En edes aio kertoa, mitä nämä ehdotukset oli, mutta tiedättehän miehet...?!

Tänään lopulta päätin yrittää, josko saisin työtä eteenpäin, vaikka aloittaminen tuntuikin hankalalta. Niin minä sitten lopulta nelisen tuntia istuin lattialla suunnittelemassa ja huovuttamassa, ja aika paljon sainkin aikaan. Pääsin yli siitä luomisen tuskasta! Jospa työ pian jo valmistuisikin. Kauempaa työtä katsottuna en oikein tiedä, mitä se vielä kaipaa, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Toivottavasti luomisen tuska ei enää tästä jatku, vaan olisi jo inspiraation vuoro. Enää en kyllä kysele (ainakaan miehiltä) mitä työ kaipaa :) En minä silti teitä pahalla ajattele, vaikka inspikseni saittekin kadotettua...

Kuvassa on muuten uusi, pieni yksityiskohta viimeisestä päiväkodin taulusta, jota siis työstän parhaillaan.

Luopumisen tuskaa puolestaan tunnen nyt päällimmäisenä tätä kesää kohti. En odota synkkää syksyä, en halua luopua tästä kesästä. En osaa selittää, miksi tuntuu tältä. Miksi nyt kun sää on aurinkoinen ja lämmin edelleen? Mistä tässä kesässä en halua luopua? En tiedä. Jotenkin toivon, että aika vain pysähtyisi nyt, jäädään tähän kesään! Tarvin aikalisän, että jaksan pimeää, kylmää, sadetta, pakkasta ja kaikkia muita tulevia haasteita.

Eiliset venetsialaisetkin tuntuivat niin lopullisilta jäähyväisiltä. En juuri juhlallisuuksiin päässyt osallistumaan, kun sairastimme pienimmän kanssa kotosalla, mutta kävimme  me sentään ilotulitusta katsomassa. Ihmisiä oli joka paikka täynnä, joka terassilta kuului iloinen musiikki ja muut äänet. Kohta ihana rantamme on tyhjillään. Ensi kesään on vaan niin pitkä aika...

pergola ja humala

pylväspihlaja

Kaunis vuodenaikahan syksy on. Tykkään kyllä syksyn väreistä luonnossa, mutta onneksi ne joka tapauksessa vielä hetken antavat odottaa itseään. Ehkä sitten olen jo valmis syksyyn minäkin.

Nyt pergola on saanut jälleen humalan kukkineen ympärilleen ja pylväspihlaja marjansa.

Yksi syy rankaan viikkooni on se, että taas lähipiirissä on tapahtunut niin isoja asioita, että niitä on vaikea käsittää ja käsitellä. Miksi oma lapseni sai hyviä uutisia sairauteensa liittyen, mutta miksi samanikäinen kohtalotoveri joutuu samaan aikaan kokemaan jälleen liian isoja juttuja elämässään? Miksi joitakin koetellaan enemmän kuin muita? Ei kukaan sellaista ansaitse. Kurkkua kuristaa, kun näitä miettii ja mieltä ahdistaa, itkettääkin. 

Olen tämän ennenkin maininnut, mutta varsinkin tällaisina viikkoina ja päivinä koen olevani erityisen onnekas siitä, että ympärilläni on rakkaita ihmisiä, joilta voimia saan ja joiden kanssa ajatuksia voin jakaa. Toivottavasti pystyn edes jollekin jollain tavalla olemaan samanlainen ystävä, tuki ja turva, kun on sen hetki, kuin te olette minulle. Kiitos!